Kerimäki
Kerimäen asuttaminen
Vuonna 1642 perustetun Kerimäen pitäjä asutus on tulkittu yleensä karjalaisperäiseksi. Savon esihistoriasta on kuitenkin löytynyt (Pirkko-Liisa Lehtosalo–Hilander) myös kaksi muuta väestöryhmää, alkuväestö ja hämäläiset. Näistä salaperäisen alkuväestön oletetaan asuneen Mikkelin seuduilla, jossa siihen on sekoittunut viikinkiajalla läntistä, lähinnä hämäläistä ainesta. Selvä karjalaisvaikutus näkyy Savossa 1100-luvulta lähtien. Kaikkiaan esihistoriallisen asutuksen suhteen liikutaan kuitenkin vielä epävarmalla pohjalla.
Säämingin pitäjänhistorian kirjoittaja Pekka Lappalainen on aiempaan tutkimukseen nojaten sijoittanut karjalaisten ekspansion Savon erämaihin alkaneeksi 1000-luvulla. Karjalaisia siirtokyliä syntyi sitten hänen arvionsa mukaan Kerimäen vanhan kirkon tienoille Kulenoisiin. Uuden tietämyksen mukaan karjalaisasutus Kerimäellä on siirrettävä satoja vuosia taaemmaksi ja kaskeaminen on liitettävä erätalouden osaksi.
Väestön koostumuksen ja alkuperän selvittämiseksi tarjoavat sukunimet parhaan aineiston. Sukunimet olivat yleisessä käytössä uuden ajan alussa sekä Savossa että Viipurin Karjalassa. Tutkimusten mukaan (Kauko Pirinen) vanhaan karjalasiperäisten suomalaissukujen kerrostumaan voidaan laskea 14 kerimäkeläistä sukua. Joukossa on eniten äyräpääläisnimiä (11), sekä Jääskestä että Suur-Lappeen alueelta on seitsemän sukunimeä ja läntiseltä rannikkoalueelta kolme. Nimisumma on sukujen määrää suurempi siitä johtuen, että sama nimi on esiintynyt eri lähtöalueella.
Ortodoksisperäisiä sukunimiä Kerimäellä on 14. Itärajan takainen vaikutus näkyy sellaisissa sukunimissä kuin Makkonen Monosten, Riikosten, Tuunasten jne. ohella. Monet näistä karjalasta tulleista suvuista olivat Kerimäen valtasukuja vuonna 1541. Vanha käsitys karjalaisperäisestä vaikutuksesta Säämingin asutuksessa pitää siis hyvin paikkansa Kerimäen suhteen.
Pirjo Mikkonen ja Sirkka Paikkala ovat tutkineet suomalaisia sukunimiä tarkoituksenaan selvittää yleisimpien ikää, levikkiä ja lähtösijoja sekä mainita vanhimpia nimen kantajia. Heidän selvityksensä mukaan Makkonen– sukunimi kuuluu melko yleisiin (v 2005 Suomessa on n. 5550 Makkonen-nimistä henkilöä). Eräänä tunnettuna mainitaan 1700- ja 1800- luvun vaihteesta kirkkoherra Nils Machonius Kerimäeltä. Sukunimi on syntynyt karjalaisista ristimänimistä Makari, Makkara, Makko(-i) ja Makku (venäläinen vastin Makaij, kreikkalainen Makarios). Ortodoksisessa Karjalassa on esiintynyt lukuisia Makkosia 1500– ja 1600– luvuilla. Savosta Makkosista on merkintöjä eniten Säämingin suurpitäjästä 1500–luvun puolivälistä lähtien. Savolaisalueelta heitä on levinnyt mm Pohjois-Pohjanmaalle. Mikkonen ja Paikkala mukaan lähtöalueita Karjalassa ovat Kurkijoki, Metsäpirtti, Sakkola, Uusikirkko, Kivennapa, Parikkala, Suojärvi, Salmi ja Suistamo. Viimeisten sotien yhteydessä Karjalasta tuli useita Makkosia siirtolaisina.
Asutuksen sijainnin määräsivät luonnon olot ja vallitseva kaskitalous. Vanhan Kerimäen alueelle ei muodostunut suuria kyliä, vaan useimmiten muutaman talon pikkukyliä. Joukossa oli myös muutama kyläyhteisö, joissa talot olivat rykelmänä hyvin lähellä toisiaan. Vuoden 1641 maantarkastuksen mukaan Vanhan Kerimäen alueeseen laskettiin kuuluvaksi 63 kylää. Lorentz Röös oli vuonna 1640 kartoittanut 68 kerimäkeläistä kylää. Ero johtuu Säämingin ja Kerimäen pitäjien rajaeroista eri asiakirjoissa. Röös merkitsi karttakirjaansa 250 Vanhan Kerimäen taloa, joista 52 eli n. 21 % oli autioina. Jo ennen maantarkastusta talojen määrä oli 220 savua, autiona oli 65. Maantarkastuksen jälkeen pitäjässä oli 165 savua, niistä 8 autioita.
Kerimäen väkimäärään vaikuttivat eri aikoina merkittävästi sodat, katovuodet ja sairaudet. Ruptuuri vuosina 1656 – 1658 vaati osansa. Kuolleiden luettelosta voidaan havaita, että myös vuoden 1710 kahta puolen kuolemantapauksia oli runsaasti, eri puolilta kuolleina löydettyjä kerimäkeläisiä (10...45 kerrallaan) haudattiin samalla kertaa kymmenittäin kirkkomaahan. Haudatuista oli merkitty vain nimi ja kuolinkuukausi. Noina aikoina, vuonna 1714 venäläiset piirittivät ankarasti Olavin linnaa, joka antautui 6-viikkoisen taistelun jälkeen. Vuosina 1775 – 1785 isorokkoa (koppor) ja vatsatautia, ripulia (lifssjuka) on esiintynyt runsaasti ja vienyt etenkin lapsia. Meitä kiinnostavat Hanhijärven Makkoset näyttävät välttyneen huomattavilta menetyksiltä noina kuolleisuusjaksoina. Todetaan kuitenkin, että Olof Hansson Mackoin löytyi kuolleena huhtikuussa 1709 ja Hans Mackoin 11.5.1712. Hanhijärven Makkosissa näyttää olleen pitkäikäisiäkin henkilöitä, kuten 9.4.1733 kuollut Henri Mackoin 89 v ja 6.9.1766 kuollut Lars Mackoin 85 v samoin kuin torpparin vaimo Maria Mackoin 74 v kuollessaan 1.10.1753 ja talollisen leski Elin Mackoin 70 v kuollessaan 26.3.1785 turvotukseen (svulnad). Vielä mainitaan hanhijärveläinen lautamies (nämdeman) And Mackoin, joka 50-vuotiaana kuoli pistokseen (stygn). – Henrikin esivanhempien kuolinaikoja ja edellisten mahdollista liittymistä Henrikin sukujuuriin ei ole selvitetty.
Autioituminen oli hallitseva piirre Vanhan Kerimäen asutushistoriassa pitäjän perustamisen jälkeisinä vuosikymmeninä. Autiot saatiin kuitenkin käyttöön vuoteen 1690 mennessä. Nälkävuosi 1697 aiheutti veroautioitumista, mutta siitäkin toivuttiin nopeasti. Autioitumisen tyypeistä yleisin oli kameraalinen autioituminen eli talonpojat eivät köyhtymisen takia kyenneet suoriutumaan veroistaan. Talonpoika saattoi myös jättää osan tiluksistaan viljelemättä ja ilmoittaa ne veronkantajalle autioiksi. Tämä johti helposti myös väärinkäytöksiin. Köyhtyminen oli monien syiden summa. Näitä olivat verorästit ja niiden ulosmittaus (talonpoika oli ”rutiköyhä”), karkuruus verorästien takia, nihdiksi joutuminen, sotilasrasitus, sodat (Puolan sodat ja ruptuuri eliVenäjän kanssa vuosina 1656–58 käyty sota). Vielä todetaan, että Pikkuvihan päätteeksi Turun rauhassa 7.8.1743 Kerimäki tuli rajariita-alueeksi kun pitäjä jaettiin Ruotsin ja Venäjän kesken.
Lähteet:
Asko Mielonen; Vanhan Kerimäen historia, osa II – Jyväskylä 1993
Pirjo Mikkonen – Sirkka Paikkala; Sukunimet, Keuruu 1992